Ai kuka mä oon? Mä oon työtön

Olen nuori. En opiskele. En ole työelämässäkään. Kuka tai mikä siis olen? Olenko ei mikään?

Olen työtön.

Tön.

Miten meitä määrittää käsite, että jotain ei ole? Kuin esittelisin itseni ”hei, en puhu kiinaa”. Ei se kauheasti kerro. Vähän joo, mutta ei sen enempää. Ei juurikaan mitään olennaista. Vain sen mitä puuttuu.

Opiskelin väärää alaa. Hain muualle opiskelemaan, mutta en päässyt. Lopetin opintoni. Lopetin myös työt, koska en jaksanut niiden lisäksi mitään muuta. Yhtäkkiä oli paljon vapaata aikaa, oli rahaa, oli tilaa projekteille. Taustalla kummitelleet ongelmat kuitenkin hyökkäsivät päälle syksyn saapuessa. Pitkin hampain suostuin menemään lääkäriin, ja sieltä tuli sairaslomaa. Ja lisää. Ja lisää.

Minulta vaati paljon sopeutumista tottua ajatukseen, että olen ulkopuolella töistä ja kouluista. Taistelin pitkään ajatuksen kanssa, että olen jotenkin huono kansalainen. En toteuta velvollisuuttani tekemällä kokopäivätyötä. Tai olemalla täyspäiväinen opiskelija. Kaikki muut vaihtoehdot tuntuivat mielestäni kuuluvan niille hieman huonommille ihmisille. Ja yhtäkkiä olin itse sellainen.

Vähitellen totuin ajatukseen. Tajusin, etten ehkä koskaan ollut ollutkaan työkuntoinen. Ainakaan täysin. Silti olin opiskellut vaikka mitä ja tehnyt töitä joitakin jaksoja. Tosin sen kustannuksella, etten oikein syönyt, nukkunut tai edes jaksanut käydä suihkussa. Mutta työt hoidin huolella, ja priorisoin ne itseni edelle.

Nyt sairauslomalla opettelen toimimaan toisin. Opettelen huolehtimaan ensisijaisesti itsestäni. Totuin ajatukseen. Entä muut?

Ongelmia tulee yleensä silloin, kun tutustun uusiin ihmisiin. Aloitan usein itsekin kysymällä, että mitä sä teet, opiskeleksä tai käyksä töissä? Ja kun minulta kysytään samaa, hämmennyn. Olen –tön. Ja –ton. Työtön. Työkyvytön. Opinnoton. Varma keskusteluntappaja. Työttömältä on hankala kysyä jatkokysymyksiä. Ai missä sä oot työttömänä? Oliko millanen koulutus? Nykyään vastaan, että olen sairaslomalla. Se on selkeä selitys työn ja opiskeluiden puuttumiseen.

Varauduin kertomaan sairaslomalleni syyn. Jopa sukulaisilleni (suvussani mielenterveysongelmat ovat tabu). Mutta toistaiseksi kukaan ei ole kysynyt. Sanon joskus suoraan, että olen pitkällä sairauslomalla. Tuntuu, että tarvitsee selittää, miksi olen –tön. Itsellenikin.

Valtaosa tuntemistani ikäisistäni käy koulussa tai töissä, jotkut jopa sekä että. Tunnen myös paljon ihmisiä jotka eivät käy kummassakaan. En pidä heitä mitenkään huonompina. Kellä on minkäkinlainen tarina: koulupaikka ei auennut, tai valmistuttua ei löytynytkään töitä. Joudunkin painimaan ajatuksen kanssa enemmän itseni kohdalla. Minulla oli pätevä syy. Sairausloma. Työkyvyttömyys.

Olenko silti hyvä ja arvokas jäsen tässä yhteiskunnassa, vaikka en ole hyödyllinen?

Olenhan minä. Ei 38,5 tuntia viikostani määritä minua kokonaan. Kuten ei ketään muutakaan. Jos hyödyllisyyksiäni laskee, olen hyvä ystävä, olen tärkeä ihminen monelle. Teen vapaaehtoistyötä. Viihdytän ihmisiä vitseilläni. Luovutan verta. Murran tabuja omalta osaltani. Opettelen paljon asioita joille ei anneta juurikaan painoarvoa, vaikka ne ovat välttämättömiä: omia rajoja, tunteidenhallintaa, sosiaalisia taitoja, itseni hyväksymistä, tarpeistani huolehtimista, aikatauluttamista.

Ei hyödyllisyyden pitäisi olla mittari, minulle itsellenikään. Olen elämäntilanteessa, joka on monen asian summa. Olen elämäntilanteessa, johon olen tahtomattani joutunut. Olen arvokas siksi, että olen olemassa.

-Helena

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *