Kenenkään ei pitäisi jäädä yksin.

 

Olen Ville Venesmäki, 28-vuotias koulutettu kokemusasiantuntija. Kirjoitan nyt elämästäni yksinäisenä.

18-vuotiaana olin erkaantunut kavereistani. Jätin koulun kesken, ja jäin kotiin viettämään elämää vaihtoehtoisessa todellisuudessa – pelimaailmassa. Minulla ei ollut sen jälkeen moneen vuoteen kavereita kodin ulkopuolella. Sosiaalinen elämäni löytyi tietokoneen näytön ääreltä. Samaan aikaan kuitenkin kaipasin jotain kodin ulkopuolellekin. En vain tiennyt mitä kautta lähtisin sitä etsimään.

Jossain vaiheessa tämän eristäytymisen jälkeen aloin ottamaan vanhoihin kavereihini yhteyttä. Löysin muutaman, jonka kanssa aloin olemaan satunnaisesti tekemisissä. Samaistumiskohtia useimpien kanssa ei juuri löytynyt, kun he olivat niin erilaisessa elämänvaiheessa. Muutaman löysin vähän haitalliseksikin kuvailtavien samaistumiskohtien kautta. He painivat vastaavanlaisten ongelmien kanssa kuin minä – masennusta, yksinäisyyttä, ahdistusta. Se oli kuitenkin tyhjää parempi. Olin kyllästynyt yksinäisyyteen.

Keskustelut näiden kavereiden kanssa punoutuivat pitkälti ongelmien ympärille. Keskustelimme juurikin ongelmista, oireista, diagnooseista, lääkityksistä jne. Se oli tuttu puheenaihe, jonka tunsin kuin omat taskuni. Olin kuitenkin käynyt vuosia keskusteluja hoitotahojen kanssa. Näin silloin itseni enemmänkin diagnoosina tai ongelmana, kuin arvokkaana ihmisenä. Koko identiteettini muodostui diagnooseista.

Olen tämän eristäytymisen takia etsinyt vaihtoehtoisia keinoja selvitä. Oletan, ettei kukaan halua olla vapaaehtoisesti yksin. Jos erkanee muista, on todella haastavaa luoda tyhjästä ystäviä. Esimerkiksi kynnys lähteä kokeilemaan yksinään jotain harrastusta saattaa olla korkea, tai taloudellinen tilannekin voi olla sille este. Monella nuorella ei ole myöskään tietoa, mitä kautta ystäviä voisi löytää, jos on pudonnut opiskelu- ja työelämästä.

Yksinäisyyttä voisin verrata muurahaiseen lasipurkissa. Keko on yhteiskunta. Jokaisella muurahaisella on oma tehtävänsä. Kun näistä otetaan yksi pois, ja suljetaan lasipurkkiin, se yrittää löytää tietään takaisin muiden luo, muttei pääse. Samaan aikaan muut jatkavat työtään, ja löytävät tehtävänsä ilman tätä yhtä poissaolijaa. Kukaan ei välttämättä edes huomaa.

Noina yksinäisinä hetkinä, ennen yhteydenottoja vanhoihin tuttuihin, hoitotahon lisäksi oli ystävänäni eräs muukin. Musiikki. Tuolloin opin nauttimaan musiikista uudella tapaa. Eri kappaleisiin muodostui tietynlainen hyvin intensiivinen kiintymyssuhde. Kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta musiikkia kuunnellessani tavallaan ’keskustelin’ näiden kappaleiden kanssa. Sitä on vaikea, tai mahdoton selittää. Monien taakse kätkeytyy sen lisäksi jokin merkitys, sanoma, tai tarina.

Eri kappaleet olivat minulle oikeisiin henkilöihin verrattavissa olevia asioita. Mitä enemmän jotain kuuntelin, sen syvempi tunneside kappaleeseen muodostui. Joskus saatoin kuunnella yhtä samaa kappaletta kirjaimellisesti tauotta, jopa kuukausien ajan. Tunnetta voisi verrata rakastumiseen. Koin sen joskus yhtä voimakkaana.

Minulla on kokemusta soittamisesta lapsuudestani. Käteni kuitenkin vaurioitui onnettomuudessa 18 vuotta täytettyäni, jonka vuoksi soittaminen jäi kuvioista pitkäksi aikaa pois. Olen sitä viime vuosina yrittänyt elvyttää. Tuolloin tämän kuuntelun kautta muodostuneet kiintymyssuhteet korvasivat soittamisen. Näen yhä eri kappaleissa sieluni silmin samoja asioita, kuin ennenkin. Ne eivät muutu, vaan säilyvät. Ne olivat ystäviäni ollessani yksin. Ne eivät koskaan jättäneet minua.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *