Matka Utkujärven majoille 1.10.-7.10.

Kirjoittaja: Helena. 

Matkasimme syksyiseen Lappiin lokakuun ensimmäisenä päivänä. Matka Tampereelta kohteeseen Utkujärven majoille kesti aika tarkalleen 12 tuntia. Utkujärven majat sijaitsee Muonion lähettyvillä. Minun piti itsekin tarkistaa ensin kartasta, missä Muonio on; paljon paljon pohjoisemmassa kuin ajattelin, Suomi-neidon kainalossa. Vaikka matka on aivan tolkuttoman pitkä ja istumista kertyi enemmän kuin laki sallii, matka sujui joutuisasti ja mukavasti. Virittelimme elokuvastudioksi tabletin etupenkin selkänojaan kiinni ja katselimme elokuvia, maisemia, toisiamme ja juttelimme, kuuntelimme musaa ja perehdyimme monen huoltoaseman wc-tiloihin. Ruokapysähdyksellä väittelimme väsymishepuleiden välissä, missä kaupungissa sillä hetkellä olimme. Perille saavuimme iltakymmeneltä. Paikan päällä oli pimeää, hyvin kylmää, ja taivaalta satoi märkiä hiutaleita. Äkkiä mökkiin ja nukkumaan.

Ensimmäisen päivän valjetessa pääsimme tutustumaan pihapiiriin. Illalla joutsenet olivat pitäneet ääntä, ja olimme arvuutelleet, josko järvi löytyisi läheltä. Järvi oli todella lähellä näkyen mökin ikkunasta. Kiersimme yhdessä kierroksen pihapiirissä ja leikimme tutustumisleikkejä. Päärakennuksen lisäksi pihassa on useampi mökki, kota, kaivo, halkovarasto, sauna sekä savusauna. Luonto on eri tavalla lähellä kuin kaupungissa, ja se on jollain tavalla kesyttömämpi ja karumpi kuin etelässä. Ruska oli puista jo ohi, paitsi yhdestä pihan pihlajasta. Maaruska, itselleni uusi käsite, loisti kauniin punaisena. Mietin, miksi minulle tutummassa Etelä-Suomessa ei ole maaruskaa. Matalan Utkujärven toisella puolella siinsi Ruotsin puolen kukkuloita. Meidän porukkaa tarvittiin apuna puutöissä. Muutama myrskyn kaatama puu piti pilkkoa moottorisahalla palasiksi, pöllit viedä kuivumaan ja risut pilkkoa hieman pienemmiksi ja tieltä pois. Risusavotta vei mennessään. Innostuin valtavasti puiden pilkkomisesta kirveellä, ja jotenkin kummasti melkein jokaisena liikenevänä hetkenä tuli hakeuduttua nuotiopaikalle. Risunuotio paloi koko viikon, ja aina välillä se käytiin puhaltamassa tuhkaan hautautuneista hiilistä takaisin kokoksi.



Kiipesimme torstaina Pallas-Yllästunturin kansallispuiston suosituimmalle reitille, Taivaskerolle. Lenkki on yhdeksän kilometrin mittainen, ja ainakin itse pitäen itseäni hyväkuntoisena ajattelin, että ei se mitenkään paha ole. En tosin tullut ajatelleeksi, että puolet matkasta oli ylämäkeä ja toiset puolet alamäkeä. Epätoivoisesti puuskuttaen kuitenkin lopulta selviydyimme huipulle, paikalle, missä muinoin Olympia-tuli on sytytetty ja tästä kertova patsas seisoi tämän Pallastunturin huipun laella kuvanottamishoukuttimena. (Minkä takia se piti sytyttää näin kaukana, Helsinki on aika pitkän matkan päässä? No, ehkä ennen ihmiset ovat olleet yksinkertaisempia.) 

Maisemat koko matkalla ovat henkeäsalpaavan upeat, etenkin mitä ylemmäs pääsi kiipeämään. Tuntureita, järviä ja soita toisensa perään. Huipulla oli reippaasti lunta. Viima kävi kovana ja hetken pysähtyminen viilensi sen verran että piti taas päästä jatkaa matkaa ja sulattamaan kohmeisia näppejä. Toisin kuin luulin, alastulo ei ollut kevyttä. Se oli eri tavalla raskasta kuin ylös kiipeäminen, ja etureidet ja pohkeet huusivat maitohappoa jo monta kilometriä ennen lenkin loppua. Kierroksen jälkeen istahdimme laavulle grillaamaan makkaraa ja nauttimaan onnistumisen (ja väsymyksen) tunteista. Illalla kävimme saunomassa ja paljussa. En ole varma olenko koskaan käynyt paljussa, ja kokemus oli ihana.

Seuraava päivä kevyemmällä ohjelmalla tuli tarpeeseen. Teimme ryhmäytymisharjoituksia, puuhastelimme päärakennuksessa ja pihapiirin tuntumassa soittelemassa kitaraa, ihastelemassa luontoa ja veistelemällä puusta lusikkaa, tuoppia ja linnunpönttöä. Pääsimme myös tutustumaan läheiselle huskytilalle, jossa meille kerrottiin tilasta ja sen toiminnasta, huskyista ja niiden kouluttamisesta. Huskyja oli muistaakseni 200, siis todella valtavasti. Osa asui häkissä muutaman muun kanssa, osa ketjussa. Koirat olivat ystävällisiä ja tulivat rapsutettavaksi. Pääsimme myös näkemään ja rapsuttamaan pentuja. Illalla oli taas sauna ja palju lämpöisinä, joten tuli käytyä taas kun mahdollisuus oli. Revontulet näyttäytyivät myös, ja oli taianomaista kirmata saunasta alastomana Lapin yöhän katsomaan vihreänä loimuvia lieskoja.


Lauantaina kiipesimme Särkitunturille. Tunturi oli huomattavasti matalampi kuin parin päivän takainen reissu Pallastunturin huipulle, mistä ainakin omat edelleen puhkivaelletut jalkani olivat kiitolliset (tai ainakin vähemmän vihaiset sillä loikoilu olisi ollut jalkojen mieleen paljon enemmän kuin ylämäkeen kiskominen). Maisemat huipulla olivat taas upeat, ja näkymä ylsi lumihuippuiselle Pallastunturille asti. Muutama pakkasenpurema mustikka ja paremmin säilynyt puolukka löysivät retkeilijän suuhun. Tunturilla pääsimme myös ruokkimaan kuukkeleita. Kuukkelit ovat ilmeisesti monien aikaisempien retkeilijöiden toimesta kesyyntyneet niin, että ne lennähtivät puusta ojennetulle kädelle napsimaan eväspatukan murusia kämmeneltä. Oli ihmeellisen hienoa saada pidellä villieläintä kädellä ja päästä ihailemaan sen kauneutta lähietäisyydeltä. Vaikka tarkoituksenani ei ollut käydä paljussa, ei minua tarvinnut paljoa houkutella, kun palju oli toisten jäljiltä vapaana ja vielä sopivan lämpöisenä tähtitaivaan alla. Yön pimeydessä lilluimme taas paljussa.


Yhden yön nukuin riippumatossa. Oli jännittävää mennä yöksi ulos nukkumaan, sillä en ole tehnyt sitä kuin muutaman kerran elämässäni. Kääriydyin kahteen makuupussiin ja makuupussin ahtaudesta ja siitä seuranneesta ahdistuksesta huolimatta uni tuli. Yöllä oli pakkasta muutama aste, mutta vaatetta ja makuupusseja oli sopivasti, sekä ihanaakin ihanampi kuumavesipullo pitivät koko yön lämpöisenä. Raittiissa ilmassa oli kiva nukkua, ja kokemus oli hyvä. Tarkoituksena oli myös kokeilla Tentsileä, kolmen puun väliin ilmaan viritettävää telttaa, mutta valitettavasti tämä kokemus jäi tältä reissulta vajaaksi.


Lauantai-iltana kokoonnuimme illan hämärtyessä kaikki nuotion ympärille. Shamaani tuli tekemään meille Lapin kasteen. Vaikka jälkeenpäin keskustellessa heräsi hieman kritiikkiä kaupallistamisesta, oli ihanaa hetken aikaa kuunnella loitsuja ja rummunlyöntejä ja tuijottaa tuleen.

Viimeisenä päivänä vierailimme Sannan putiikissa. Sanna oli hyvin ystävällinen ja kauppa täynnä mitä ihmeellisempiä esineitä ja matkamuistoja. Joimme pullakahvit – tai oikeastaan munkkikahvit – ja teimme löytöjä. Itse ostin muutaman postikortin tutuille lähetettäviksi.

Maanantaiaamuna alkoi väsymyksen täyteinen paluumatka. Poroja oli liikkeellä paljon ja saimme nähdä niitä useina laumoina ylittämässä tietä leppoisaan tahtiin.

 Kaiken kaikkiaan reissu oli aivan huikea. Unohdin itse viikonpäivät ja kaiken mitä jätin Tampereelle. Kaikki murheet jäivät ja menin iloisessa flow-tilassa. Luonnossa oleskelu oli ihanaa, puutöiden teko oli kivaa ja kokemukset mitä sain ovat todella tärkeitä. Valtavan hienoja maisemia riitti joka päivälle, jokainen tuntui kuin olisin istunut Instagramin parhaimmassa kuvakollaasissa. Unohdin omat murheeni kokonaan, ja se teki kyllä hyvää. Sain ladattua jotain syvää minussa olevaa akkua.

 Ja shamaanin laskettama Lapin taika saa minut kaipaamaan takaisin.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *