Toiset puhuvat siitä, minä elän sitä

Olen Ville, koulutettu kokemusasiantuntija. Viime aikoina olen bongaillut uutisista keskustelua huono-osaisuudesta, köyhyydestä, syrjäytymisestä. Ketkä näistä puhuvat? Se onkin hyvä kysymys. Toinen kysymys onkin, mitä he siitä sitten tietävät?

Uutisten sisältönä on monesti tutkijoiden ja toimittajien kertomuksia siitä, mitä nämä kolme mainitsemaani asiaa ovat. He tietävät asiasta paljon, sitä en kiistä. Niitä tutkitaan koko ajan lisää – selvitetään syitä ja seurauksia.

Samaan aikaan totean, että minulla on näistä kokemusta 13 vuotta / 4745 päivää / 113 880 tuntia. Paljonko tutkijat ovat yhteensä käyttäneet aikaa tähän perehtymiseen? En ota kantaa.

Miksi tästä kirjoitan? Ehkä ajatuksena on kokemusasiantuntijuuden hyödyntäminen. Tutkijat puhuvat eriarvoisuudesta, ja tutkivat asiaa lisää. Jos minulla on yli 100 000 tunnin kokemus asiasta, niin osaisin siitä kertoa paljonkin.

Kokemusasiantuntijuus on uusi, ja monille ammattihenkilöillekin tuntematon työtehtävä. Ymmärrän, että osalle se saattaa olla vain ponnahduslauta elämässä eteenpäin, mutta on myös mahdollista löytää sieltä yleistettävää kokemustietoa, jonka pystyy esim. tilastoilla todentamaan. Henkilöstä riippuen koulutuksen sisältöä pystyy soveltamaan hyvinkin monella tapaa.

Mitä tämä huono-osaisuus ja köyhyys – joista puhutaan – oikein ovat? Paljon kertoisi kuva jääkaapista samana aamuna kun saa lisää rahaa. Se kuva saattaisi kuitenkin näyttää lavastetulta, niin sellaista on turha edes jakaa. Lisäksi saa kokea syyllisyyttä, ettei voi lapselleen antaa sellaisia mahdollisuuksia harrastaa, kuin lapsi itse toivoisi. Ei voi kysyä ”Mitä haluaisit harrastaa?”, vaan pitää itse ehdottaa sellaisia joihin on varaa. Tämä luo suuria rajoitteita, jos budjettia harrastukseen on max. 50-100 euroa per kausi, tai jos harrastus on oikein hyvä ja mielekäs, siihen pitäisi nipistää toinenkin satanen jostain, jotta saa kevätkaudenkin maksettua.

Mistä se nipistetty raha on pois – yleensä omista hankinnoista. Koskaan ei voi ostaa mitään ajatuksella ”Toi olisi kiva.” Hankinnat on tehtävä miettien ”Onko tämä pakollinen?” Toinen mistä tiukan paikan tullen ylimääräisiä kuluja katetaan, on esimerkiksi omasta ruokailusta karsiminen. Lapsille on pakko saada terveellinen ja kattava ruoka, mutta itse olen siitä monesti tinkinyt. En ole syönyt riittävästi, jotta voin taata lasten saavan tarpeeksi syötävää. Vaihtoehtoisesti jätän ateriasta vaikkapa jauhelihan pois, jätän sen lapsille, ja syön itse pelkkää makaronia.

Miten tämä kaikki vaikuttaa? Monelta kantilta katsoen keskiössä on jatkuva selviytyminen tavallisista arkisista asioista, jotka ovat monelle itsestäänselvyyksiä. Jotkut joutuvat heittämään pilaantunutta ruokaa roskiin. Ainakaan tätä hävikkiä ei meillä synny. Laskuja katsellessa saa aina miettiä, maksaako sen nyt, vai onko akuutimpaa maksettavaa, kuten sähkölasku. Karhutanko tämän laskun, jotta ruokaa riittää?

Elämä syrjäytyneenä, köyhänä, ja eriarvoisena, on siis vastaavaa tosi-tv:tä kuin eräs autiosaarella kuvattava sarja. Eriarvoisuuden vuoksi mukaan liittyy myös jatkuva häpeä. Niukkuuden aiheuttaman stressin lisäksi saa hävetä silmät päästänsä kun joku kysyy työstä. Usein menee vain lukkoon, keksii hätävalheen, tai kertoo olevansa työtön. Totuuden kertoessa tuntee toisen vastaavan tähän katseellaan halveksuen. Tämä vaikeuttaa myös sosiaalisten suhteiden luomista.

Uudelle paikkakunnalle muuttaessa on hyvin vaikea tutustua muihin. Naapureita katsellessa tuntuu, että karttavat meitä. En uskalla mennä juttelemaan, koska pelkään kysyttävän työstä, joka on tyypillinen aihe keskustelun avauksessa.

Tuntuu unohtuvan, että mekin olemme oikeita, eläviä ihmisiä.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *